Tässä aikani pohdittuaajattein tarttua aiheeseen yksinäisyys.
Ennen miestä ja lapsia, minulla oli ystäviä, kavereita, tuttavia ja elämää. Työ ja rankat huvit. Harrastuksena koiranäyttelyt.
Tapasin miehenija aloimme seurustelemaan, osa kavereista tippui. No ymmärtäähän sen, olin aina ollut jätkä muiden jätkien joukossa. Kun muutin mieheni kanssa yhteen ja aloin odottamaan esikoista, tippui loputkin vanhasta tuttavapiiristä pois, olinhan nyt perhettä perustamassa. Ei uudella paikkakunnalla juur ollut kun työt ja koti. mihkään ei juur jaksanut/uskaltanut liikkua kun töiden jälkeen makas raatona kotona tai pahoinvointi vei vallan. Esikoisen syntymän jälkeen onneksi sain ystävän jolla samanikäinen tytär. Ystävä muutti naapuripaikkakunnalle. Taas olin yksin, aloin odottamaa kuopusta ja tein töitä. Eipä taas jaksanut mitään tehdä ku hoitaa esikoista joka sairastelipaljon, silloin tällöin kävin töissä ja olin kotona.
Muutettiin sitten tämän hetkiselle paikkakunnalle, kesä meni mummolassa, sieltä juur mihkään liikkunut, kun lapset saivat olla niin vapaasti ulkosalla. Koitti syksy, koitti talvi. Tammikuussa alotin työt, töiden jälkeen lapset päiväkodista, kotiin hoitamaan kotiasioita.
Jotenkin kun ajattelee että tasapainoilee perheen, työn ja kodin välissä, niin ei siinä ylimääräisiä aikoja ole harrastaa mitään varsinkn kun miehellä vuorotyö mikä rajoittaa suunnattomasti.
Yksinäisyys on tullut osaksi minua, kauppakeskukset ahdistaa minua, ihmiset jäävät norkoilemaan hyllyjen väliin ja tukkivat tiet, kauhea hälinä ja mölinä ympärillä koko ajan. Ei vaan pää kestä sellaista menoa. Pelkkä ajatuskin prismaan menosta kello 4ruuhkassa... yök yök yök!!!
Onneksi on muutama ystävä vilä joukossa kulkemassa, mutta ei heitäkään aina viitsi olla häiritsemässä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti